Kun katselen kuopuksen möyrintää lattialla, väkisinkin tulen mielessäni verranneeksi häntä isoveljeensä. Nyt esikoinen jo kääntyi. Tässä iässähän istuminenkin onnistui ilman tukea. Miksei nuorimmainen ole edes kiinnostunut liikkeelle lähtemisestä? Kun mietin tarkemmin poikiani, he eivät tunnu olevan edes samalta planeetalta, niin erilaisia he ovat. Esikoinen oli kuin raketti, aina menossa ja tulossa, suvun kaikki ennätykset niin kääntymisessä, istumisessa kuin kävelemään lähtemisessäkin, ovat kirkkaasti hänen nimissään. Palkintopokaali-kaappi olisi ollut täynnä jo ennen vuoden ikää, jos sellaisen olisin tajunnut hankkia. Kuopuksen kaappi keräisi pölyä ja vanhoja lehtiä ja muuta tuiki tarpeetonta, mutta ehdottomasti säästämisen arvoista tavaraa. Onneksi palkintokaapit eivät olleet "pakko hankkia ennen vauvan syntymää"-listallani rintapumpun ja sideharsojen perässä. Pölyä kertyy ihan tarpeeksi muutenkin, en tarvitse ylimääräistä kaappia sitä varten. Enkä tarvitse sitä kaappia muistuttamaan minua jatkuvasti, miten lapset voivatkaan olla kehitykseltään niin ylenpalttisen erilaisia.

 

Onko kuopus sitten oikeasti aivan säälittävä ja avuton tapaus? No, aivan tyytyväiseltä hän itse vaikuttaa lattialla kölliessään ja heiluttaessaan käsiään vimmatusti, tuoden mieleen pakkolaskun tehneen helikopterin, joka keinuu maassa ja jonka roottorin lavat näyttävät irtoavan hetkenä minä hyvänsä. Siis tässä iässä esikoinen jo istui itsekseen säikäyttäen neuvolan tädit hurmiolliseen huutoon ja kiljuntaan, jota jokaisen terveysasemalla työskentelevän piti tulla ihmettelemään. Öh, takaisin kuopukseen. Hän on perustyytyväinen lapsi, kitisee vain jos on nälkä, uni tai märkä vaippa, muuten ”pikkuherra aurinkoinen” valloittavan hymynsä kera. Hiljainen ja mietiskelevä, rauhallinen, itsekseen viihtyvä, ajatuksiinsa vaipuva. Esikoinen taas kiljui lähes aina, viihtyi vain sylissä jos siinäkään, jatkuvasti seuran ja tekemisen tarpeessa. Eli eikö nyt ole hieman ”helpompaa”, hidastempoista rauhallista arkea? On, on! Mutta miksen voi olla tyytyväinen tähän tilanteeseen? Miksi takaraivossa tykyttää ”kyllähän nyt tämän ikäisen pitäisi osata jo sitä ja tätä, kun kerran veljensäkin aikoinaan”-ajatus? Neuvolassa yritetään rauhoitella minua; käyrien ja ohjeistusten mukaan mennään, ihan normaalilla, oman ikäisensä lapsen kehitystasolla ollaan. Pelkään silti, että koko loppuelämän ajan vertailen poikia toisiinsa ja yritän hoputtaa hitaampaa toisen mukaan. Opinko ottamaan asian rennommin, antamaan molemmille tilaa kasvaa ja kehittyä omanlaiseksi, ihanaksi ja tärkeäksi ihmiseksi? Siinä minulle elämänmittainen opiskelutaival, haluan saavuttaa kiitettävän arvosanan, joten paras ottaa asia vakavasti.

 

Muistelen kun esikoinen tarhaiässä kaatoi kukkaruukun jälleen kerran kiipeillessään kaikkien ohjeiden vastaisesti ikkunalaudalla, tokaisin kyllästyneenä :”Montako kertaa tästä asiasta on jo puhuttu?”. Esikoinen pysähtyi, heilutteli jalkojaan istuessaan edelleen siinä ikkunalaudalla, ja katsoi minuun silmät suurina. ”Äiti, en tiiä. No, montako kertaa?” Purskahdin nauramaan hänen niin totista ja viatonta ilmettään, kaappasin hänet syliini ja sanoin lempeästi :”En minäkään tiedä, kulta.” Iltaan mennessä meillä ei ollut enää yhtään kukkaruukkua, jonka putoamisesta olisi pitänyt keskustella.

 

Voisiko joku sanoa kysyä minulta, miten monta kertaa pitää sanoa, ettei lapsia pidä verrata toisiinsa? Saisin käpertyä syliin ja iltaan mennessä, joku olisi siivonnut kaikki ”miksei jo”- ja ”koska oikein”- ajatukset pois päästäni. Saisin istua sohvalla ja heilutella jalkojani ilmassa, juoda lämmintä kaakaota ja nauttia tästä hetkestä, kahdesta niin erilaisesta, mutta aivan yhtä rakkaasta pojastani. Taidan aloittaa sen opiskeluni heti! Haen sen kaakaon ja hengitän syvään, keskityn kuopukseeni, joka makoilee edelleen lattialla ja ihmettelee niin kovasti varpaitaan. Hän on löytänyt ne juuri nyt ja hänelle se on suuri seikkailu, taidan liittyä hänen ikiomaan seikkailuunsa pehmeälle olohuoneen matolle. Kyllä tämä tästä, alan jo oppia!

Kuopuksen ensimmäinen kesä on täynnä pieniä ihmeitä!