Rakkaus… vaikea sana. Miten selittää helposti ja kaikenkattavasti, mitä ”rakkaus” tarkoittaa? Onko se jotain, joka merkitsee jokaiselle samaa asiaa, samaa tunnetta, vai voiko kukin kokea sen omalla tavallaan? Jos näin on, miten ihmeessä voi käsittää ”rakkauden”? Perustunteena on kai hyvä olo, välittäminen, luottaminen. Se että tykkää ihan hirmuisesti, niin että sydämeen sattuu ja tuntuu tikahtuvan. Aikuiset usein kokevat ”rakkauden” syvänä tunteena, jonain mikä on jossain pinnan alla, tiukasti kiinni. Odotetaan, että meille osoitetaan ”rakkautta” erityisillä tavoilla, kukkasilla ja suklaalla ja sormuksilla. Siis, hetkinen! Jos jokainen kokee rakkauden, ja muut tunteet, omalla tavallaan, miten ihmeessä suklaasta ja kukista onkin tullut yleismaailmallinen tapa osoittaa että ”Hei, mä rakastan sua!”? Suklaa lihottaa… en mä halua lihota ”rakkauden” tähden, ja se on kuitenkin väärää merkkiä tai sitä on liian vähän tai liian paljon. Kukat ovat kauniita, varsinkin luonnossa. Ne maksaa… ääk, se osti ruusuja vaikka piti tankata auto sillä rahalla, mä en kestä tota miestä! Onneksi osaisi sentään ostaa oikean värisiä ruusuja, jos vaaleanpunaisia olisi kotiin tuonut, olisin syöttänyt ne sille papujen ja kastikkeen kera.

 

                      Olen äärimmäisen hankala ”rakastettava”, sen myönnän. Mieskin jo tietää, ettei meille saa tuoda suklaata ilman mun lupaa. Jos mulla on paha päivä, syön kaiken heti ja poden heti perään huonoa omaatuntoa kertyneistä kaloreista ja syytän ja äksyilen miehelle loppupäivän, tosi rakkautta nääs. Kukkia ei kannata ostaa, ainakaan montaa kertaa vuodessa, vaikka mieheni kuuluu siihen harvinaisuuksien joukkoon, joka haluaisi useinkin piristää ja muistaa mua kukilla. Kukkien ostossakin on tarkat säännöt: koskaan ei saa ostaa kukkivaa ruukkuhässäkkää, mitä pitäisi osata hellyydellä ja Subtralilla vaalia kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja saada elämään edes kaksi viikkoa! Mä en yksinkertaisesti osaa tuota taitoa, en en en. Joko kastelen liikaa tai liian vähän (joo, sain aikoinani kaktuksen kuolemaan kuivuuteen ja nyt toinen yksilö on saattohoidossa tossa eteisen pöydällä, turhaa sitä on enää kastella, kuolee kuitenkin ihan piruuttaan), pidän kukkaa liian aurinkoisessa tai varjoisassa paikassa, katson kasvia kieroon tai pahasti, mietin alitajuisesti aina sen nähdessäni, että ei se kuitenkaan jää henkiin. Tällaisen kukan saamisesta mieheltä, tulee jo heti sen nähdessäni paha mieli, hittoako mulle tuo rehuja kun ne tekee kuitenkin itsemurhan parin päivän sisällä vaikka tekisin mitä! Jos kukan ehdottomasti haluaa ostaa minulle, vain yksi kappale kiitos, sillä saa jo ajatuksen ilmi ja yksinkertainen on kaunista. Sitten on tietysti laji- ja väri-tunnisteet kelpaavista yksilöistä, mutta ne jääköön tarkemmin selittämättä…

 

                      Miten ihmeessä mies voi sitten ”rakastaa” mua? Helposti! Leikkimällä ja hupsuttelemalla poikien kanssa, kehumalla silloin tällöin, käymällä kaupassa, maalaamalla makuuhuoneen seinän, lähtemällä kanssani kirpputorille kiertelemään, siivoamalla kissojen vessan, ripustamalla pyykit kuivumaan, kestämällä mun alati vaihtuvia sisustussuunnitelmia ja raahaamalla sohvia ja sänkyjä uusiin paikkoihin mun mieltymysten mukaan, vaihtamalla autoon talvirenkaat, pesemällä kuopuksen tuttipullot… Ei nyt kaikkea tartte yhden päivän aikana tosiaan tehdä! Jätä jotain huomisellekin! Eli meillä ”rakkaus” näkyy arkisissa askareissa, tavallisina tekoina, joita joku pitää liian halpoina rakkauden osoituksina, isot ruusut sentään maksaa niin-ja-niin paljon! Meidän ”rakkaus” on ilmaista (hah hah haa! näkisitpä asuntolainan lyhennykset juu!), arjen yhdessäoloa ja haleja ja pusuja. Ei meidän tapamme ole kaikille sopiva, mutta meidän perheelle se tuntuu olevan aivan täydellinen tapa!

 

                      Ehkä meidän naisten pitäisi aina joskus vaihtaa suuntaa, suurista ja viisaista ajatuksista ja määritelmistä, tunteiden selittämisestä ja runojen lausumisesta, arkeen ja tavallisten tekojen tasolle. Olisiko se miehillekin helpompaa? Ainakin usein tuntuu siltä. Mies ja nainen ovat tasa-arvoisia, mutta erilaisia. Miksi juuri naisten tapa tehdä asiat ja määrittää tunteet olisi se oikea ja miehen örähtely tunteista ja niiden syvyydestä kysyttäessä olisi kauheaa ja ihan väärin. Eikö se nyt tajua? Pitäisi vakavasti keskustella, eikä toi edes osaa sanoa miten paljon juuri mua rakastaa! Miten vaikeaa se voi muka olla?

 

Mä olen ehkä hieman ”mies” jossain asioissa… en mä jaksa turhaa leperrystä ja liperrystä ja pusi-pusia ja oi ihqu kultsi-puppeli sua sentään… Puhun ja keskustelen tunteista ja vakavammistakin asioista, kyllä vaan. Ehkä mulle riittää hali ja seinän maalaus ja tuttipullojen pesu. Mä tunnen ton tyypin mun vierelläni aika hyvin, puhun siis armaasta aviomiehestäni, tiedän ja näen arjen kiireessä ja touhussa jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan välisemme rakkauden. Näen ja tunnen sen joka päivä niin monta kertaa, että minusta on turha erikseen pyytää häntä todistamaan tunteitaan mulle. Vierelläni hän on kun nukkumaan käydään, miten asian voisi enää paremmin osoittaa? Jollain kaupasta ostetulla Fazerin konvehtirasialla? Sallikaa mun nauraa, hah! Kauppakasseista kun löytyy maitoa ja leipää ja perunoita, se on täydellistä, se on ”rakkautta”!

 

   Esikoinen on näissä asioissa aika mielenkiintoinen tapaus… pojaksi aika hellyydenkipeä, halaa, tulee viereen ja hakee läheisyyttä. Varsinkin nyt kun kuopus saa väkisinkin enemmän huomiota, esikoinen tuppaa viereen heti kun jään itsekseni. Silittelen hiuksia ja otan kainaloon, sanoja ei tarvita. Toisaalta, käymme joskus keskusteluita tunteista, pitkien aikojen takaisistakin tunteista ja mietteistä. Ja hän haluaa tehdä asioita kotona, koska ”äiti on niin ihana, että haluan auttaa, ettei äidin tartte kaikkea tehdä yksin ja väsyä ihan kokonaan.”. Siis tuleva suomalainen mies, puhuu, pussaa ja tekee hommiakin… ei kuulosta todelliselta! No, onhan tuo murrosikä vielä edessä, silloin voipi tippua matkasta jotain…  

 

Esikko monesti kehuu, miten ihana kuopus on, niin söpö, varsinkin kun se nauraa. Heillä onkin ihan kahdenkeskiset jutut ja naurun aiheet, joista ei aikuinen ota selvää parhaalla tahdollakaan, ehkä hyvä niin. Kuopuksen silmät tuikkivat kuin kirkkaimmat tähdet, kun isoveli on näkyvissä. Vaikka kesken unien hän heräisi ja katsoisi ympäristöään vähän vielä unen pöpperössä, hymy nousee huulille tutun kaverin nähdessään. Ja esikoinen vastaa hymyyn ja kohta on täysi meno päällä…

 

Yhtenä iltana esikko vitkasteli sänkyyn menossa ja pohti selvästi jotain tärkeää. Keinuen samalla tarzan-keinullaan olohuoneen oviaukossa, hän lopulta sai puettua ajatuksensa sanoiksi: ”Äiti, mä kerron pikkuveljelle isona, että hän saa tulla mun viereen, jos näkee painajaista. Ei tartte herättää teitä, kun tulee vaan mun peiton alle ihan viereen, niin ei enää pelota.”. Meinasin alkaa itkeä… Pienelle pojalle, sitä esikoinen kuitenkin vielä on, painajaiset ovat hirveitä. Hän on valmis auttamaan ja varjelemaan pikkuveljeään hirveällä hetkellä, yön pimeinä tunteina kun pelottaa aivan mahdottomasti! Voiko lapsi enää kauniimmin ilmaista rakkauttaan pienempää sisarustaan kohtaan? Ei ne sanat, vaan ne teot joita on toisen puolesta tekemään. Niisk…

 

Tänään esikko lisäsi vielä samaan aiheeseen liittyen, että ”Jos Suomeen joskus tulisi sota, mä kyllä puolustaisin pikkuveljeä. Mä menisin vaikka sen luodin eteen itse, jos joku häntä ampuisi!”. Tässä vaiheessa äidin pokka ei enää pitänyt… Livahdin parvekkeelle tupakalle ja tirauttamaan muutaman kyyneleen.