Mies juuri laskeskeli, että viimeisen seitsemän kuukauden aikana olemme nukkuneet vierekkäin samassa sängyssä kokonaista 5 yötä! Eli kuopuksen syntymän jälkeen, meillä on ollut öiden aikaan käytössä ”siellä-täällä-kuopuksen lähellä-kaukana kuopuksesta” jaottelu. Pahimpina iltoina ”kivi-paperi-sakset”-taktiikka on ratkaissut kuinka kaukana kuopuksesta ja jatkuvasta kitinästä ja yösyötöistä oma petipaikka on. Totesimme heti synnäriltä palattuamme, ettei kahden aikuisen ole järkevää valvoa kaikkia öitä, vaan vuorottelimme parin yön jaksoissa kuopuksen huoneessa. Toinen sai nukkua kokonaisen yön, joko esikoisen huoneen lattialla tai olohuoneessa, patjalla sohvan takana. Näin varmistettiin että päiväsaikaan oli ainakin toinen vanhemmista ”suht hyvässä vedossa”, jos nyt pienen vauvan vanhemmista kukaan voi olla kovin hyvässä vedossa. Tai no olen ainakin heille hirmuisen kateellinen ja toisaalta hyvin onnellinen heidän puolestaan… Esikoinen tottuikin aina iltaisin tarkistamaan ”Äiti, kumpi nukkuu mun kanssa ensi yönä?”, silloin viimeistään piti päätös tehdä, ja usein se sain olla minä. Mieheni on nukkunut kuopuksen kanssa enemmän öitä kuin minä, hän on itse todennut sen menevän hyvin niin. Paitsi nyt on muutoksen aika…

 

Esikoisen koulu taas alkoi kesän jälkeen, päätimme vihdoin palata aviovuoteeseen, kahdestaan. Tai itse vuode on jo purettu, en siinä kuitenkaan saisi nukuttua. Vuode ei mahtunut kuin kuopuksen huoneeseen, entiseen meidän vanhempien huoneeseen. Ja valitettavasti minä en saa kunnolla nukuttua kuopuksen kanssa samassa huoneessa, havahdun ja herään jokaiseen tuhahdukseen ja puhahdukseen, kyljen kääntämiseen ja pieneenkin ähinään. Pienessä kolmiossamme muita vaihtoehtoja ei siis jäänyt kuin olohuone, ja minun ilokseni, mies haluaa nukkua vieressäni, jopa olohuoneessa. Hankimme kunnon paksun ilmapatjan, jossa on sähköinen pumppu. Patjan päälle parivuoteen vanha petauspatja ja se on siinä! Iltaisin kaivamme peitot ja tyynyt esikoisen sohvasängyn alalaatikosta ja patjan vaatehuoneesta, sänkymme on nukkumiskunnossa viidessä minuutissa. Aamulla vie saman verran aikaa hoitaa sänky pois silmistä ja olohuone on taas vapaa kuopuksen leluille ja tavaroille, eikä kissat ehdi teroittaa kynsiään patjaan. Päivisin jos haluaa ottaa nokoset, molempien poikien huoneesta löytyy sohvasänky jolle kellahtaa, tosin erittäin harvoin tämä mahdollisuus meille suodaan.

 

Kesän loppu on ollut koko perheelle muutoksen aikaa varsinkin öisin; aikuisten nukkuminen olkkarissa, kuopuksen toinen perättäinen antibiootti-kuuri sitkeään korvatulehdukseen verottaa voimia ja tietty hankaloittaa pikkuisen nukkumista, esikoisen hurja mielikuvitus yhdistettynä kaverin luona nähtyihin kauhuleffoihin (näitä ei ollut lupaa katsoa, mutta pojat on poikia…mur mur) ja niin iltojen hankaluudet jatkuvat hänenkin huoneessaan, argh! Ja osaltaan sekin vaikuttaa, ettei kumpikaan vanhemmista nuku enää hänen huoneessaan. Tosin ei nukkunut ennen kuopuksen syntymääkään, mutta äkkiä se isompikin tottuu että lattialla tuhisee ”kaveri”, eikä yöllä ole yksin. Tai no äkkiä ja äkkiä… seitsemän kuukauttahan näin meni… Kunhan lopulta saa pojan nukahtamaan, on jo helppoa, yö kyllä menee nukkuen, mutta illan hiljaisuudessa mielikuvitus saa siivet selkäänsä ja kauhuleffojen hahmot tuntuvat heräävän henkiin. Ovi auki eteiseen ja valot päälle, tarvittaessa äiti huoneeseen istuskelemaan, onneksi pelkkä läsnäolo on auttanut. Eiköhän me jouluun mennessä saada jo muuta ajateltavaa…

 

Kun makaan rakkaan mieheni vieressä yöllä siinä ilmapatjalla, keskellä olohuoneen lattiaa, sopivasti muuten kattotuulettimen alla viileässä, tajuan usein olevani onnellinen. Kaikki rakkaat ”poikani” ovat kotona, turvassa ja terveinä (ei nuo korvatulehdukset vielä niin sairaiksi tee, että kokisin kuopuksen ”sairaaksi”). Ei minun, meidän, onni tarvitse kartanoa lukuisine huoneineen. Ei suurta summaa pankkitilillä, eikä viimeisen muodin mukaisia merkkivaatteita, ei Hummer-maasturia tai jokavuotista etelän lomaa.

 

Olisinko itse uskonut 10 vuotta sitten, missä tilanteessa olen ja mistä asioista todellinen onneni tulee? Enpä usko… mutta onneksi kaikkea ei tiedäkään etukäteen, saa oppia ja huomata uusia asioita, elää ilman ennakko-odotuksia.

 

Ensi yön aion… nukkua mieheni vierellä… jos jompikumpi pojista, eli esikoinen, ei mua tarvitse huoneeseensa… aion ainakin nukkua hiljaisuudessa… tai kuunnella kuopuksen kitinöitä…aion… ääh, en aio mitään. Elän ensi yön sellaisena kuin se sattuu vastaan tulemaan. Vaan kukapa sitä tietää ”kuka nukkuu mun kanssa ensi yön”? Aamulla olen siinäkin asiassa viisaampi!

 

 

Esikoinen nukkumaan menossa, joskus vuonna kirves ja papu! (eli 8v. sitten)