Ensimmäinen kouluviikko (ti-pe) takana kolmasluokkalaisella… mun vauva… Ensimmäinen viikko aamutouhuja kahden hyvin eri-ikäisen pojan kanssa. Haluaisin viettää pienen hetken aamulla rauhassa esikoisen kanssa, vaikka aamupalaa syödessä. Mutta tänään se oli hyvin, hyvin vaikeaa kun kuopus roikkui minussa kuin apina, eikä hetkeksikään jäänyt yksin… siis yksin siihen keittiön lattialle, puolen metrin päähän minusta ja esikoisesta. Kauhea kiljuminen heti päällä, on huomannut miten ääni tulee kovaa ja korkealta, ja miten äkkiä pääsee syliin, kun vanhemmat eivät kehtaa huudattaa kerrostalossa. Vaikkei se suurta huudattamista ole, kunhan kokeilee äänijänteitään ja touhuaa samalla leluillaan.

 

No ehkä mä liioittelin, kyllä kuopus olisi hetken lattialla viihtynyt, kissojen ruoka- ja vesikuppeja tutkien, mutten antanut tehdä sitä. Joo, mä tukahdutan lapseni luovuuden ja henkisen kasvun jatkuvilla kielloilla ja estelyillä, tiedän… mutta ei huolta, mulla on hyvän terapeutin nimi tiedossa, otan häneen yhteyttä kun traumat alkavat sekoittaa meidän muuten niin tasaista ja rauhallista arkea.

 

Kuopus on aivan innoissaan opittuaan jälleen uuden asian! Kun esikoinen hakee vaatekaapistaan vaatteita ja kaapin ovi jää auki, (en ole koskaan nähnyt yhdenkään pikkupojan huoneessa itsesulkeutuvia vaatekaapin ovia, vaikka kysyntää niille olisi ja paljon) kuopus ryömii kaapille ja vetää alimman hyllykorin lattialle. Onneksi korit on sellaisia keveitä ritiläkoreja, ainakaan vielä ei ole sormet pahasti jäänyt lyttyyn. Lattialla olevasta korista saa sitten vedettyä esikoisen shortsit ja yöpuvut pois, shortsit suusta roikkuen on hyvä lähteä eteenpäin tutkimaan maailmaa. Ja tähän käy ainoastaan yhdet tietyt shortsit, mustat joissa on lohikäärmeen kuva, muita ei matkaevääksi hyväksytä! Taso se pitää suusta roikkuvista shortseissakin olla, hitto soikoon!

 

Tämä viikko on ollut aika raskas, lähinnä henkisesti. Poikien hereillä ollessa, ei päivässä ole ollut hetkeäkään hiljaista. Kun kuopus nukkuu, esikoinen räpättää ja päpättää koulunaloitus jännityksessään, ja kun hän on hetken hiljaa, kuopus ottaa ääni-vuoron ja kitisee ja kiljuu innoissaan. Korvissa soi koko päivän ja illalla kun kaikki on sängyissään, hiljaisuus on niin ihanaa, että väsyneenä itkuttaa tuo hetken rauha. Huomaa että esikko on ihan täpinöissään kun ei raaski lähteä ulos tai kavereiden luo, vaan on kotona ja hakee huomiota. Tekisi mieli pistää poika juoksemaan taloa ympäri pariksi tunniksi, mutta hänen kälätys ja selitys kuuluisi kyllä sisälle asti… Ehkä ensi viikolla helpottaa, houp sou! Samalla voisi helpottaa kuopuksen korvatulehdus… nyt vasta toinen antibioottikuuri menossa, räyh!

 

Tänään piti olla perheilta, saunan jälkeen poppareita ja joku filmi, näin sovittiin sunnuntain ”perhepalaverissa”. Mutta kun esikoinen kysyy :”Äiti, saanko lähteä J:n mökille yökylään?” kiljaisen ilosta, illan desibeli-määrä puolittui juuri! Tämän viikon jälkeen, tämän kaiken metelin ja jatkuvan hälyn jälkeen, ei tuli mieleenikään pitää esikoista kotona ja vaatia perheiltaa… ei ei ei… kiitos ja kumarrus J:n vanhemmat, olette enkeleitä! Alitajuisesti tajusitte tehdä sen, mitä minä halusin tehdä, mutten voinut lastensuojeluviranomaisia peläten: heittää esikoinen yöksi ulos! Nyt hän ja J saavat kahdestaan kälättää ja pälättää vaikka koko yön, laittakaa pojat telttaan ja mökkipalstan viimeiseen kulmaan, niin saatte ehkä nukuttua. Mä jätän saunan väliin, käyn myöhemmin kuumassa vaahtokylvyssä ja kömmin esikoisen huoneen lattialle yöksi, se siitä miehen vieressä nukkumisesta sitten. Aivan sama! Minä ainakin aion nukkua ensi yönä, jättää aamuyön kitinät kuuntelematta ja herätä hiukan hiljaisempaan aamuun. Ja se nyt onnistuu vain esikon huoneessa, joten peitto ja tyyny kainaloon ja askel takavasempaan käy!