Niin varmasti kuin viikonpäivät seuraavat toisiaan, niin varmasti tämän perheen äidin hiusten väri ja muotoilu vaihtuu kuin tuuliviirin suunta syysmyrskyssä. Toisin sanoen, jos eilen minulla oli pitkät mustat hiukset, tänään ne saattavat olla punaiset ja lyhyet. Vaihtelen hiusten väriä usein, yleensä olen tyytyväinen johonkin väriin korkeintaan kuukauden, siihen asti kunnes näen kaupassa jonkun ”aivan ihanan, tätä on pakko kokeilla”-värisävyn. Oikeasti hiukseni olisivat vaaleat, maantienharmaat, mutta viimeiset kymmenen vuotta ne ovat olleet enemmän tai vähemmän tummat. Tällä hetkellä jaamme miehen kanssa saman sävyn, tumman violetin. Ja olemme tyytyväisiä… ainakin vielä…

 

Esikoinen on jo tottunut vaihtelevaan kuontalooni ja kuopuskaan ei enää katso minua vierastaen värinvaihdon jälkeen. Itseä välillä on hätkähdyttänyt kävellä peilin ohi aamulla silmät sikkurassa ja tukka pörrössä, kukas se tuolla tänään onkaan? Ai, ei hätää mähän tunnen sen, se on se ”eilinen punapää”. Huamenta vaan!

 

Tämän kevään ja kesän aikana olen näköjään innostunut liikaa leikkimään hiusteni kanssa, tajusin sen kun esikoinen ilmoitti tylysti ”Äiti, nyt kyllä saa riittää!”. Olin juuri tulossa suihkusta, innoissani uudesta violetista väristäni ja iloinen kuin perhonen auringonpaisteessa. Edellisen viikon aikana olin kahteen kertaan vaalentanut hiukseni saadakseni vanhan punaisen värin pois, joten muutosta tosiaan oli tapahtunut paljon. ”Toi on hieno väri, nyt se saa olla, et vaihda sitä heti taas!” Ehkä esikoinenkin on kyllästynyt pelästymään mun vaihtelevaa pörröäni aamuisin… Tai sitten tämä väri on vaan niiiiin äärettömän ihana, että esikoinen haluaa nähdä minut juuri tämän näköisenä… tai ehkä ei, mutta minua itseäni tuo jälkimmäinen vaihtoehto miellyttää enemmän.

 

No, annan hiusten nyt olla jonkin aikaa, ei kai ne jatkuvaa rajua värin vaihtamista kestä. Ja olen aidosti tyytyväinen tähän väriin. Olen myös saanut esimakua esikoisen vanhenemisesta ja tulevasta murrosiästä. Hän kun niin kovasti haluaisi mustat hiukset… millä oikeudella olen tämän kieltänyt? Äidin oikeudella, ja perusteena olen käyttänyt jostain lukemaani tutkimusta, jonka mukaan hiusvärien kaltaisten kemikaalien käyttämistä ei suositella nuorille, muistaakseni alle 14-vuotiaille. Kuulostaa ihan järkevältä, eihän väriaineet mitään mehua ole.

 

Itse olen esimerkilläni näyttänyt uskallusta olla omanlainen, omannäköinen ja tyytyväinen itseensä, vaikka poikkeaisikin massasta. Uskon esikon olevan rohkea ja pitävän puolensa, toivottavasti myös kaveriensa puolta. Uskon myös hänen värjäävän hiuksensa mustiksi, tai sinisiksi, tai vihreiksi, heti kun luvan saa. Onko hän silloin rohkeampi tai parempi ihmisenä kuin luokkatoveri, joka pitää oman hiusvärinsä? Ei ole. Ihmisen arvo ei ole ulkonäöstä kiinni, arvo tulee paljon syvempää, se tulee sydämestä.

 

 

Esikoisen hiukset olivat pienenä aina pystyssä, vaaleaa haiventa pää täynnä.