Oi tätä pienen pojan maailmaa! Miten suureksi se voikaan kasvaa parissa päivässä, miten suuria asioita tuleekaan eteen kun omat voimat alkavat auttaa eteenpäin. Juuri hän eilen vielä tyytyväisenä söi sormiaan matolla maaten, nyt näkyvät pienet varpaat milloin sängyn alta, milloin sohvapöydän takaa. Voimat ja vauhti kasvaa joka päivä ja nyt on virallisesti meillä alkanut ”Ei”-aika. Tosin kovin montaa ”Ei”-paikkaa meillä ei ole, ainakaan vielä. Kissojen ruokakupit ja vessalaatikko, ja tietokoneen johdot, siinä tärkeimmät. Digiboxia on jo käyty koettamassa, mutta se todettiin tylsäksi, ei siitä kuulunut mitään ääntä, suunta eteenpäin vaan. Kissoja pitää puolustaa, ne kun eivät itseään puolusta kissojen tapaan kynsimällä tai raapimalla. Istuvat vain ja naukaisevat, kuin hihkaistaakseen ”Hei, voisko joku auttaa pikkuisen, kiitos?” Sama naukaisu eri äänensävyllä tarkoittaa myös ”Saisinko ruokaa, kiitos.” ja ”Pääsisinkö parvekkeelle, kiitos.”. Kohteliaita kissoja meillä...

 

                    Nyt myös meille aikuisille on alkanut karu arki, siivota on pakko vaikkei jaksaisi. Imuri on vedettävä esiin useamman kerran viikossa, ellei halua kuopuksen alkavan köhiä ja oksentaa karvapalloja kuin kissat. Pienetkin roskat ja paperit on nostettava heti ylös, ompelulaatikkoni nuppineuloineen ja saksineen piti nostaa ylemmälle hyllylle. Meillä ei toki lävistyksiä pelätä, mutta ottakoon ne sitten aikoinaan ihan ammattilaisen luona. Eteisen korkeaan majakka-kaappiin piti asetella muutama painava kivi alatasolle, sen verran painoa ettei heti ainakaan kaadu pojan päälle, ilman kiviä huojui pelottavan näköisesti pienien sormien tarttuessa siihen.

 

                 ”Tehdä koti lapsiystävälliseksi”… monikaan ei ajattele kantavansa painavia kiviä sisään tuon lauseen takia, no me ollaankin erilaisia, ja pääasia ettei kaappi kaadu. Kuopuksen suusta löytyy jos mitä ihmeellistä, Top3-listaan kuuluu: imurin johto, muovinen limsapullo (tyhjä tai täysi, ei väliä) ja dvd:n kaukosäädin. Päätettiin antaa hänelle tuo kaukosäädin kun niin kovasti niitä hamusi, patterit vaan pois ja pojan käteen, eipä kitise noiden tärkeämpien kaukosäätimien perään enää niin kovasti. Nyt esikoisen suusta kuuluukin vähän väliä ”Äiti, saako toi syödä tota?”, jolloin pitää tarkistaa kuopuksen ikenien uusin saalis. Aika vähän meillä on mitään kiellettyä ”suuhun pantavaa”, sähköjohdot ja satunnaiset alas unohdetut lehdet ja paperit pitää pelastaa pojalta. Ja mielellään paljaat ja likaiset varpaat saa vetää pois, kun tuntee kostean ja lämpimän kielen lipovan niitä…

 

                   Tiedän monen paheksuvan käytäntöämme ja ”ei-niin-hirmu-siistiä-ja-desinfioitua”-elämäntapaamme. Mikäpä siinä, suotakoon heille omat mielipiteensä. Jos tutti on maahan kotona tippunut, ei sitä ole kuumalla vedellä pesty. Eläinten kanssa kun asumme, on aivan mahdotonta välttää karvoja ja pölyä, vaikkei niitä miljoonia lattialla olisikaan. Onneksi kuopus ei näyttäisi olevan allerginen kissoille, saamme pitää nuo karvanassut vielä ilonamme kotona. Kyllä olin hiukan varautunut mahdolliseen allergiaan ja miettinyt sopivaa kotia meidän ”kahelille kaksikolle” jos pakko heistä olisi ollut luopua. Mutta onneksi kaikki tuntuu menevän hyvin ja perheemme saa pysyä tässä kokoonpanossa.

 

                 ”Äiti, saako toi syödä tota?” Äidin niittiranneke maistuu näköjään hyvältä… joo, saa syödä, ei siinä ole teräviä kohtia. ”Äiti, saako toi syödä tota?” …mmm, mitä…EI! Ei saa syödä kissan häntää! Tulepas poju maistamaan hyvää kaukosäädintä, nam nam.

 

 

(Haluan vielä korostaa, että meillä kyllä käytetään perheenväestä ihan omia nimiä, tässä jutussa ”toi”-sana korvaa kuopuksen oikean nimen. Ainakaan vielä en ole valmis oikeilla nimillä lapsiani esille tuomaan, tutut tuntee jo ja tuntemattomille he ovat ”esikoinen/esikko” ja ”kuopus”.)