Arki alkoi muutama viikko sitten. Mitä se tarkoittaa meidän perheelle ja perheessä? Aamulla nousen esikoisen kanssa valmistautumaan kouluun lähtöön, kuopus roikkuu jaloissa tai on sylissä kun ei malta leikkiä leluillaan jos muut touhuavat jotain lähellä. Vielä kun mies on työtön, aamut ovat hiukan rauhallisempia, kun hän on pikkuisen kanssa, tosin kuopus haluaa usein sinne missä isovelikin on, eli keittiöön ryömiipi hän meidän seuraksi. Päivät menee kuopuksen ehdoilla, leikitään, syödään, nukutaan ja kitistään. Mä touhuan kaikenlaista, yritän nauttia ”vapaasta” kun mies on pojan kanssa. Surffaan netissä, ompelen, näperrän nukkekodin parissa. Kohta olen päivät kahdestaan kuopuksen kanssa, sitten ei enää tehdä mitään omia juttuja, ei tosiaankaan, hyvä jos vessassa saan rauhassa käydä. Kuopus ei nuku päiväuniaan mitenkään tiettyyn aikaan tai tietyn aikaa, puolen tunnin tirsoja silloin tällöin. Joskus hän yllättää ja vetäiseekin melkein parin tunnin unet, mutta se on harvinaisuutta.

 

                      Riippuen päivästä, esikoinen kotiutuu 13-15, ja sitten yritän päästä hänen kaverikseen tekemään läksyjä. Joskus se onnistuu, yleensä ei. Ellen ota kuopusta mukaan ja lahjo häntä jollain pienellä naposteltavalla olemaan hetken hiljaa, ei kovin rauhallista… Välipalan jälkeen esikoinen häipyy kavereidensa luo tai omaan huoneeseensa pelaamaan jotain tai rakentamaan Legoilla yhä uskomattomampia vekottimia ja härveleitä ja lentoaluksia. Turvaportti ovessa sulkee tien kuopukselta ja sekös häntä kiukuttaa, Legoja olisi mukava maistella… Iltapäivällä laitan sapuskan, pyrimme syömään yhdessä koko perhe, kuopus napostelee mitä milloinkin tai syötän samalla hänet oman ruokailun ohessa, jos hänellä sattuu olemaan ruoka-aika. Kun mitään rutiinia noissa nukkumisissa ja syömisissä yrityksistämme huolimatta ei ole, elämämme on hieman sekavampaa kuin mitä näiltä osin toivoisin.

 

                      Ilta menee omia menojaan kuopuksen kanssa ja tv:tä katsellen, joskus katsotaan joku leffa koko porukalla. Paitsi kuopus, joka touhuilee omiaan ja vaatii unia ja ruokaa ja kitisee. Eipä vieläkään kovin rauhallista… Jos muuta ei ole, mä jatkan nukketalon parissa samalla kun viihdytän pienintä. Suihkujen ja kylpyjen jälkeen iltapalalle, se meneekin ihan hulinaksi, yleensä vain esikoinen syö jotain ja muut koheltavat muissa touhuissaan. Mies alkaa rauhoitella kuopusta yötä varten ja minä patistelen esikoista sänkyyn päin. Kerran vielä kuulen miten ärsyttävää ja inhottavaa on kun on koulua ja joka aamu täytyy nousta ja syödä ja pestä hampaat ja pedata sänky ja lähteä kouluun ja ja ja… Joo, joo, hyvää yötä vaan ja kauniita unia sinullekin kultaseni. Jos on ”hyvä” ilta, molemmat pojat pysyvät sängyissään hissukseen ja nukkuvat kymmenen jälkeen. Aikuisten ”oma aika” menee sohvalla telkkua tuijotellessa, netissä tai nukkiksen kimpussa. Ennen puolta yötä sammuu valot koko kämpästä…

 

                      Kun esikoinen eräänä päivänä kysyi ”Äiti, ollaanko yhdessä?” havahduin hetkeksi. Siis mitä? ”Oltaisko joku päivä ihan kahdestaan?”, hän tarkensi. Pakko myöntää, että hän kysyi ihan asiaa. Emme ole ehtineet pitkään aikaan olla rauhassa, tehdä juttuja kahdestaan, rakentaa Legoilla tai jotain, ilman kuopuksen kitinää tai jaloissa roikkumista. Ennen kuin ehdin vastata kunnolla, mies vastasi mun puolesta ”Huomenna mä lähden pikkuisen kanssa jonnekin pariksi tuntia, saatte olla ihan rauhassa kahdestaan.”. Esikoisen silmät alkoivat loistaa ja sovimme tekemämme jotain kivaa kahdestaan seuraavana päivänä. Se ilta meni hyvin ja poika jäi nukkumaan harvinaisen rauhallisesti.

 

                      Huomisen koittaessa, olin yliväsynyt kuopuksen jälleen kitistessä yöllä, mies totesi häipyvänsä kuopuksen kanssa mummulaan Poriin. Olisi illan ja yön siellä ja me saataisiin esikoisen kanssa olla ihan-ihan rauhassa koko ilta. Ennen heidän lähtöään, haettiin esikoiselle oma kirjastokortti ja kirjoja lainaan, mulle nukkikseen liittyviä ja pojalle Simpson-kirjoja ja vitsikirjoja. Kotona poika käytti osan päivän ”ruutuajastaan” (joka päivä hänellä on 2 tuntia ruutua ruutuaikaa, jonka hän saa jakaa oman halunsa mukaan tv:n, pleikkarin ja tietokoneen kesken. Jos aikaa jää käyttämättä, sen saa siirtää viikonloppuun ja käyttää silloin.) ja mä luin postit. Sitten siirryttiin Legojen kimppuun, reilun tunnin mun polvet ja selkä kesti lattialla möyrimistä ja sitten siirryttiin olkkarin puolelle. Kello olikin jo aika paljon ja hetken pelien ja telkkarin katsomisen jälkeen siirryttiin _rauhalliselle_ iltapalalle ja sänkyyn päin. Esikko sai nukkua mun kanssa ilmapatjalla ja yö oli ihanan hiljainen.

 

                      Aamulla saimme nousta hissuksiin, omassa tahdissa, esikoisella oli vasta kymmeneksi kouluun meno. Kukaan ei roikkunut jaloissa tai vaatinut huomiota, olipa kerrassaan erikoinen aamu pitkään aikaan. Ja nautin siitä hirmuisesti!

 

                      Pakko sanoa, että tuo esikoisen pieni/suuri toive ja tämän tekstin kirjoittaminen, saivat minut näkemään ja hiukan tajuamaankin, miten sekavaa ja rauhatonta meillä on tavallisesti. Miten paljon kuopus vie aikaani, miten paljon ääntä hän pitää ja miten paljon arki pyörii hänen ympärillään, vaikka tietoisesti yritän huomioida esikoista arjessa. Koska kuopus saa jo muutenkin ja pakostakin niin paljon huomiota ja aikaa, pyrin jotenkin aina jossain välissä huomiomaan esikkoakin jollain tavalla. Vaikeaa välillä, enkä ole ennen tajunnut, miten huonosti siinä olen onnistunut. Ja olen tajunnut, miten tärkeää isommallekin pojalle on äidin seura, ainakin toisinaan. Ja miten mun on nyt herättävä ja pystyttävä antamaan aikaani ja täyttä huomiotani myös hänelle… niin kauan kuin se vielä kelpaa, kohta paikallinen ostoskeskus (apteekki, r-kioski, kenkäkauppa ja vakuutustoimisto, mutta ostari mikä ostari kuitenkin) kutsuu notkumaan iltaisin. Mutta ei vielä, eihän…

esikko voomula-kuskina joskus kauan sitten.