Syksy on kaiken uuden aikaa. Koulut alkaa, työt lomien jälkeen, harrastuksia jatketaan kesätauon mentyä ohi. Aina postiluukun kolahtaessa innostun, joko nyt tulisi kansalaisopiston kurssivihko? Selaan ensin lehdykän nopeasti läpi ja katson huomaanko heti jotain uutta ja mielenkiintoista? Sitten esite saa jäädä päivän touhujen ajaksi hyllylle, illalla rauhan ja hiljaisuuden vihdoin laskeutuessa kotiimme, asetun sohvannurkkaan hyvään asentoon ja alan käydä esitettä tarkemmin läpi. Sivu sivulta, miettien ja haaveillen… miten ihanaa olisikaan oppia espanjaa (joo, kerran yritin, mutta voimat ei riittäneetkään), mennä puutöitä tekemään, hiljentyä joogaamaan rauhassa (tässä olisi ideaa tämän arkisen kaaoksen keskellä), yhtenä iltana viikossa rauhoittua nypläämään tai narutöitä väkertämään… Käyn nukkumaan ja esitevihko jää odottamaan pöydälle.

 

Seuraavien päivien ajan luen vihkosta yhä kriittisemmin ja harkitsevaisemmin. Mikä oikeasti kiinnostaisi niin paljon, että sitä tosiaan jaksaisi muutaman kuukauden? Mihin oikeasti voimat riittäisi arjen keskellä? Mihin olisi taloudellisesti järkevää ”sijoittaa”? Mikä kurssi olisi sopivana päivänä ja sopivaan aikaan? Vaihtoehdot vähenevät yksi kerrallaan, jään harkitsemaan paria kurssia tarkemmin. Esite jää pöydälle. Siirtyy siivouksessa hyllyyn. Saa seuraavassa siivouksessa päälleen pari ilmaisjakelulehteä, Ikean kuvaston ja Hesburgerin tarjouskupongit. Lopulta koko kansalaisopisto unohtuu. Lokakuussa esite löytyy, liian myöhään, kurssien alkamisen jälkeen. Huoh, mä tein sen taas. No, ehkä ensi syksynä. Tai siis ihan varmasti ensi syksynä sitten, se on päätetty! (taas kerran…)

 

Mutta vaikka opiston tarjonta ja kaiken uuden oppimisen mahdollisuus aikuisten seurassa jäikin nyt käyttämättä, ei minun tarvitse olla täysin oppimatta. Joka päivä, joka hetki, opin lisää kuopuksesta ja kuopukselta. Tämä pieni poika opettaa ja kouluttaa jatkuvasti kaikkia lähellään olevia, tosin kansalaisopiston kurssit tulisi pitkällä tähtäimellä hyvinkin paljon halvemmiksi ja jos väsyttäisi, niiltä voisi jäädä pari kertaa kotiin. Kuopuksen kanssa ei voi pitää hyppy-tuntia tai lintsata tunnilta, jos ei vaan huvittaisi just tänään ilmoittautua palvelukseen. Saan oppia koko rahan edestä, aamusta iltaan ja illasta aamuun, arkena ja pyhänä. Joululomaa ei ole. Pyhäpäivät kuuluvat samaan hintaan, ja kaupan päälle aamuyön erikois-äninät ja -yninät. Jippii… ”Elämä on!” kuten mies toteaisi… just joo, ole hiljaa ja vaihda pojalle vaippa, täällä haisee.

 

Samalla kun poika opettaa meitä muita näkemään maailman erilaisena, hän itse oppii uutta kaiken aikaa. Ympäristö alkaa kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Uteliaana hän hakee kontaktia kaikelta mahdolliselta; kissoilta, pesukoneelta, vaatemytyiltä, telkkarilta, huonekaluilta, kengiltä ja leluilta (paitsi pöllö-pehmolta joka pelotti hirmuisesti ja sai uuden kodin vaatehuoneesta, isi urheana pelasti minut ja kukisti pahan pöllön, hyvä isi!). Mutta takaisin asiaan, ”Ööööö-ö!”. Ja sitten jäädään odottamaan, vastaako joku minulle. Tiukka tuijotus pesukonetta kohti ja ”Öööö!”, odotus, ”Öööö-ö!”, odotus. Mokoma vekotin, ei vastaa, kokeillaan samaa kylpyammeelta… ”Öööö!”. Tuijotus, odotus…. ”Öööö-ö!”. Tänä syksynä kuopus voitti siis äidin täysin 6-0, Suomen-kielen kurssi aloitettu, ja sehän vaatii jatkuvaa toistoa ja harjoittelua. Siis aloitetaan, kaikki yhdessä nyt: ”Öööö! Ööööö-ö!” Ja muistakaa tuijotus!

 

Äääää-ääää-ä-ää, ööö-ö-ööö! Eee-he-eee-e! Ja sama uudestaan, ja uudestaan, ja vielä kerran uudestaan. Kunnes ääntely alkaa alusta… Joka päivä, aamusta iltaan. Eilen, tänään, huomenna. Rakastan kuopusta hirmuisesti ja on ihanaa seurata hänen kielellistä kehitystään, mutta välillä oikein odotan niitä hetkiä, jolloin hän saa jonkun mielenkiintoisen tavaran käteensä ja tunkee sen suuhunsa. Oikeastaan odotan niitä usein…

 

Tuo harvinainen hiljainen hetki on herkkua korville, ja jos sattuu oikein hyvä tuuri, samaan aikaan esikoinen vetää henkeä muuten niin tasaisen puheen pälpätyksen välissä. Korvat kiittävät näistä kolmesta sekunnista, taas jaksan arkea. Mielessäni lausun pienen toiveen, että samanlainen hiljainen hetki tulee vielä, vaikka ensi viikolla, tai no ensi kuussakin kelpaisi. Tai ehkä ensi syksynä, kansalaisopiston kurssilla…

Tuleva metsämies, kenties. Kurkusta kiinni ja kitaan, nam!